Korona-aika osui kipeään kohtaan. On kuitenkin tarpeetonta selostaa mitä tapahtui tuolloin, kun pandemia alkoi leviämään. Se on jo koko maailmalle tuttu tarina. Kerron sen sijaan tämän tarinan lyhyesti ja rönsyilemättä - miten tyttäreni nosti minut ylös tästä toivottomuuden tunteesta.
Olin juuri aloittanut kilpailmakivääriharrastusta ja saanut työstettyä pohjaa tekniikalle ja saanut ammunnan kulkemaan kivasti. Olisi ollut aika alkaa treenaamaan oikein kunnolla. Suomeen julistettiin poikkeusolot ja kaikki paikat pantiin kiinni. Koko Suomi suljettiin.
Tajusin, että tämä aika tulee olemaan kova kolaus motivaatiolleni. Olin ravoissani, mutta en tiennyt kenelle raivota.
Kotoa ei oikein voinut enää poistua ja ihmisiä kehoitettiinkin välttämään kaikenlaista turhaa liikkumista, mikä ei ole niin välttämätöntä. Mekin olimme koko perheen voimin viikkotolkulla visusti kotona. Ruokatarvikeet tilattiin kuljetuksella kotiovelle.
Nuorempi tytär halusi kokeilla jousta, joten sellainen piti käydä kuitenkin hankkimassa. Tytär oli seurannut jousiammuntaa YouTubesta ja hän selosti, miten tämän lajin parissa on mahtava tunne, kun huomaa oman kehittymisensä sen sijaan, että nyhjää sisällä mieli maassa.
Haettiinkin Hyvinkäältä Jousiammunnan TTV:stä kaunis valkoinen nuorten kilpajousi ja oikein ammattilaisen opastuksella tehtiin valinnat. Viritettiin oma rata kotiin ja hankittiin turvaverkot ja taulupohjat.
Vaikutti hauskalta puuhalta ja tuli nuoruus mieleen (olin junnuna Järvenpään Jousiamujissa). Sitten huomasin itsekin virittelevän jo jotain jousen ritsaa pihalla. Kevätaurinko rupesi sulattelemaan lumia ja vesi alkoi tippumaan räystäiltä. Huomasin, että tämä on laji, jota voi harrastaa ulkona ja korona-aika ei pure tähän samalla tavalla, kuin kokonaan sisälajeille oli käynyt.
Kommentit
Lähetä kommentti